maanantai 30. maaliskuuta 2015

Unohtuvatko sosiaalipalvelut?

Kun sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistus kaatui perustuslaillisiin ongelmiin, olin sosiaalialan työntekijänä tyytyväinen. Uudistusta oli valmisteltu voimakkaasti terveyspalvelujen näkökulmasta ja sosiaalipalveluiden asema oli jäänyt hyvin epäselväksi, vaikka sosiaalipalvelut muodostavat puolet koko sote-kokonaisuudesta. Lisäksi suunnitellussa mallissa päätösvalta olisi karannut kuntayhtymään eikä kansalaisella olisi enää käytännössä ollut mahdollista vaikuttaa demokraattisesti palveluidensa järjestämiseen. Uudessa sote-valmistelussa on mahdollisuus ottaa sosiaalipalvelut ja demokratia paremmin huomioon.

Tyytyväisyyteni muuttui kuitenkin pian huoleksi. Edellisen mallin vahvuus oli sen perustuminen vahvasti julkisiin palveluihin. Julkiset palvelut ovat hyvinvoinnin kannalta elintärkeitä: ne eivät pyri tuottamaan voittoa, niistä maksetaan verot Suomeen ja päättäjien on mahdollista saada niistä halutessaan tietoa ja ohjata niitä demokraattisesti. Yksityisissä palveluissa työntekijöiden asema hankaloituu, tiedon saanti vaikeutuu ja verot karkaavat veroparatiiseihin. Puolueiden välillä on suuria erimielisyyksiä yksityisten palveluntuottajien asemasta. Olen kuullut väitteitä, että uudistuksen annettiin nyt tahallaan kaatua, jotta yksityisten palveluiden osuutta voitaisiin ensi vaalikaudella pyrkiä lisäämään. Yksityisten palveluntuottajien nostaminen tasavertaisiksi julkisten kanssa on ainakin Kokoomuksen tavoite. Jos nämä tavoitteet toteutuvat, uusi sote-malli on entistä huonompi.

Toive sosiaalipalveluiden aseman paranemisesta on ainakin toistaiseksi ollut turha. Helsingin Sanomien haastattelussa sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty totesi, ettei valtaosalle väestöstä ole merkitystä sillä, onko terveyskeskuksessa myös sosiaalityöntekijä ja että vain pieni osa väestöstä tarvitsee paljon sekä sosiaali- että terveyspalveluja. Jos sosiaalityö nähdään marginaalisena toimintana ja terveyspalvelut taas kaikille tärkeinä, on selvää, että sosiaalipalveluiden organisoiminen jää jatkossakin sote-uudistuksessa sivurooliin. Sosiaalipalveluita tarvitsevat ihmiset, jotka ovat joutuneet kohtaamaan monia sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia, mutta myös ihmiset, joita kohtaa kriisi, kuten oma sairastuminen tai omaisen kuolema. Sosiaalialan työ voi myös ennaltaehkäistä ongelmia ja tuoda palveluihin kokonaisvaltaista näkökulmaa.

Uudistuksen valmistelussa on korostettu kansalaisten osallisuutta. Osallisuus jää kuitenkin näennäiseksi, jos sosiaalipalveluiden käyttäjien ääntä ei kuulla. Poliittisten laatikkoleikkien sijaan jatkossa tarvitaan sosiaalialan työntekijöiden ja palvelun käyttäjien asiantuntemuksen hyödyntämistä. Palvelukatkokset ja tehottomuudet näkyvät parhaiten käytännön työssä ja käyttäjien kokemuksessa. Mikä tahansa uusi sote-malli onkaan, palveluiden järjestämistä varten tulee luoda pysyvät rakenteet työntekijöiden ja palvelun käyttäjien osallisuudelle. Jos sosiaalipalvelut eivät saa poliitikoilta ansaitsemaansa arvostusta ja huomiota, sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistus on tuomittu epäonnistumaan.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Lisää katutaidetta Helsinkiin

Tein tänään valtuustossa aloitteen katutaiteesta. Katutaide eli rakennusten seiniin tai esimerkiksi muureihin tai alikulkutunneleihin maalattu taide on taidemuotona helposti saavutettavaa ja kaikkien ulottuvilla olevaa. Sillä voidaan luoda kaupunginosalle omaa identiteettiä tai lisätä kaupunginosien kiinnostavuutta esimerkiksi turismin näkökulmasta.

Monissa Euroopan kaupungeissa katutaide on nähty positiivisena lisänä kaupunkikuvaan ja joissakin kaupunginosissa katutaiteen tekemiseen kannustetaan. Esimerkiksi Rooma on alkanut elävöittää lähiöitä ja teollisuusalueita katutaiteella. Roomassa alueen asukkailla on myös ollut mahdollista osallistua alueensa katutaideteosten suunnitteluun yhdessä katutaiteilijoiden kanssa. Myös Vantaalla on lähdetty kehittämän Myyrmäen kaupunginosaa katutaiteen erityisalueena.
Esitin aloitteessani, että Helsinki edistäisi katutaiteen tekemistä esimerkiksi valitsemalla katutaiteen pilottialueen, jossa alueen asukkaat saisivat yhdessä katutaiteilijoiden kanssa suunnitella alueelle katutaideteoksia. Yksi tapa rahoittaa toiminta voisi olla lähiörahasto.  Uusilla alueilla on saatu hyviä kokemuksia taideteoksiin käytettävästä prosenttiperiaateesta. Asiassa voitaisiin myös tehdä yhteistyötä nuorisoasiainkeskuksen kanssa. Katutaide tekee kaupungista hauskemman.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Pahantekijät

Olen nähnyt erään miehen Rautatieasemalla esittelemässä sukupuolielintään ohikulkeville naisille. Toisen miehen olen nähnyt seuraavan naisia metrossa. Sama mies on pyrkinyt minunkin viereeni istumaan, koskettelemaan ja kuiskailemaan törkeyksiä. Kolmas mies on kumartunut bussissa lattianrajaan katsoakseen hameeni alle. Neljäs mies on kadulla ohimennen käynyt minuun kiinni.

Näitä kaikkia miehiä yhdistää ainakin kaksi asiaa: he ovat valkoihoisia suomalaisia miehiä.

Tuliko mieleen, että kaikkien suomalaisten valkoihoisten miesten tulisi nyt irtisanoutua näistä teoista? Hassua sinänsä, ei minullekaan tullut. En nähnyt valkoihoisia suomalaisia, näin vain ahdistelijan. Arvelisin sen johtuvan siitä, että olen valkoihoinen suomalainen.

Ihmiset ovat ennakkoluuloisia ja pelkäävät sitä, mikä on heille vierasta. Kun jotain pahaa tapahtuu, pahantekijä halutaan nähdä poikkeavana, erilaisena, mahdollisimman kaukaisena itsestä. Ulkomaalaisena, eri uskontokunnan edustajana, eri näköisenä. Jos näin ei tehtäisi, pitäisi myöntää, että pahaa tekevät yhtä lailla omat sukulaisemme, työkaverimme, ystävämme, lapsemme. Että auttavaan puhelimeen soittaa teinityttö, jonka on raiskannut poikaystävä, joka näyttää pellavapäiseltä enkeliltä.

Mutta eikö enää saa puhua pahasta, jos sitä tekee maahanmuuttajataustainen ihminen? Hyssytelläänkö Suomessa rasismin pelossa? Jos näin tehdään, se on yllättävää, koska juuri nyt iso osa julkista keskustelua koskee maahanmuuttajien tai maahanmuuttajataustaisten tekemiä rikoksia. Otsikoihin pääsee erilaisuus, ei samanlaisuus.

Suomella ei ole ylpeiltävää siinä, kuinka paljon täällä naisiin kohdistuu väkivaltaa. Naisten oikeuksien puolustajille lähetetyt raiskausuhkaukset tulevat lähes poikkeuksetta suomalaisilta miehiltä. Seksuaalisen väkivallan näkeminen toisiin kulttuureihin kuuluvana ei lisää yhdenkään naisen turvallisuutta, vaan aiheuttaa rasismia ja epäluottamusta.

Nyt on rasismin vastainen viikko, huomenna tasa-arvon päivä. Tekemistä riittää.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Taidetta ei voi kahlita


Mikä on taiteen merkitys, kysyi Nuoren Voiman Liitto poliitikoille suunnatussa Taide 2015 -kampanjassa. Vastasin:

"Taiteen merkitys on sen kyky saada meidät näkemään asioita uudesta näkökulmasta ja uudella tavalla. Taide tuo lähelle toisen kokemuksen ja tavan hahmottaa maailmaa. Taide luo ymmärrystä ilmiöistä, jotka ovat meille vieraita.

Taide tuo helpotusta, mutta nostaa myös esiin epämukavia totuuksia. Sen kautta voi ilmaista asioita, joita on muuten mahdoton ilmaista. Taide on syvästi inhimillistä ja elintärkeää."

Ehkä ajastamme kertoo jotain se, että taiteen merkitystä pitää määritellä. Suomalaisessakin politiikassa on kuultu puheenvuoroja taiteen roolista ja taiteelle asetetuista kriteereistä, jotka sopisivat paremmin totalistaristisiin yhteiskuntiin.

Taiteen roolia vaikeiden asioiden ilmaisijana, auktoriteettien kyseenalaistajana ja rajojen rikkojana ei voi korostaa liikaa. Kun sana ei ole ollut vapaa, taiteilijat ovat löytäneet keinot kertoa totuuksia. Taiteen avulla on kerrottu, millaista on olla syrjitty tai ulkopuolinen, asua aivan toisella puolella maailmaa tai ehkä vain toisella puolella kaupunkia. Taide saa havahtumaan moniin asioihin voimakkaammin kuin yksikään uutinen tai tilasto. Olen oppinut lähisuhdeväkivallan kokemuksesta Åsa Grennvallin sarjakuva-albumista Seitsemäs kerros (Sjunde våningen, 2003) ehkä enemmän kuin yhdestäkään asiaa koskevasta luennosta. Taidetta ei voi kahlita eikä sen arvoa kytkeä yhdenkään puolueen määritelmiin siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Taide tuottaa hyvinvointia, mutta on itsessään arvokasta.

Taidetta ei kuitenkaan synny tyhjiössä eikä ilman tukea. Taiteilijoilla tulee olla mahdollisuus toimeentuloon ja tarvittaessa myös sosiaaliturvaan. Perustulo toimisi tässä hyvänä pohjana, apurahoilla ja toiminnasta saaduilla tuloilla täydennettynä. Ammatillisen taiteenteon lisäksi on paljon ruohonjuuritason kulttuuria, jossa tekijät saavat elantonsa jostain muualta, mutta jota ilman kulttuurikenttä olisi huomattavasti köyhempi. Jotta erilaiset taiteen muodot voivat jatkossa hyvin, tarvitaan tiloja taiteen tekemiseen, edullisia mahdollisuuksia harrastamiseen, taideaineita tuntikehyksiin ja julkista tukea niin kirjastoille kuin lähiöfestareillekin.

Tämäkin eduskuntavaalikampanja on saanut tuekseen suuren panoksen taiteentekijöiltä: valokuvaajilta, sarjakuvantekijöiltä, kirjoittajilta ja muusikoilta. Järjestän tämän viikon torstaina 19.3.2014 vaalibileet We Got Beefissä (Iso-Roobertinkatu 21). Luvassa on ainakin viisi esiintyjää: Iida Umpikuja, Juuke 77, Klasu, Tuukka Terho ja Muun muassa Juha Pekka Tapani Heikkinen. Tervetuloa mukaan nauttimaan ruohonjuuritason kulttuurielämyksistä!

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Hyvä ja huono aika olla feministi


Olen feministi. Feministi minusta tuli kaksikymppisenä, kun pohdin koulutusvalintojani, ihmissuhteitani, sitä, millaista oli nuorena naisena kävellä kadulla. Kun törmäsin feministiseen ajatteluun ja huomasin, että en ollut yksin ja että muilla oli samanlaisia kokemuksia kuin minulla, sain siitä valtavasti voimaa. Tunsin, että asioita voi muuttaa.

Juuri nyt on yhtä aikaa huono ja hyvä aika olla feministi. Huono sen vuoksi, että konservatiiviset arvot nostavat politiikassa päätään. Helsingin Sanomien vaalikoneessa ehdokkaita pyydettiin ottamaan kantaa väitteeseen: perinteiset arvot kuten koti, uskonto ja isänmaa - muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle. On huolestuttavaa, että monet ehdokkaista vastasivat kyllä, mutta on ehkä yhtä huolestuttavaa, että otetaan annettuna, että nämä olisivat yleisesti jaetut suomalaiset perinteiset arvot. Yksiä ainoita perinteisiä suomalaisia arvoja ei ole, mutta jos yhteistä maaperää haetaan kuvitteelliseen menneeseen katsomisesta ja erilaisuuden halveksunnasta, olemme hakoteillä. 


Huono aika on myös siinä mielessä, että eri poliittiset puolueet ovat ottaneet julkisten palveluiden leikkaamisen tavoitteekseen. Julkinen sektori on tasa-arvon paras ystävä. Kun julkisista palveluista leikataan, samalla toivotaan, että perheet ja läheiset ottaisivat suuremman vastuun esimerkiksi lasten ja vanhusten hoivasta. Ääneen lausumaton vaatimus on, että naiset palaisivat kotiin ja ottaisivat hoivavastuun. Julkisten palveluiden työntekijät ovat usein pienipalkkaisia naisia, mutta leikkauksien tasa-arvovaikutuksista ei juurikaan puhuta päätöksenteossa. Feministiset vaalilupaukseni ovat lupaus toimia oikeudenmukaisemman ja yhdenvertaisemman yhteiskunnan puolesta ja taistella osiaali- ja terveyspalveluiden leikkauksia vastaan. 

 

Silti on sanottava, että on hyvä aika olla feministi. Näissä vaaleissa feminismi ja feministiset teemat ovat päässeet esille aivan uudella tavalla. Sukupuolten tasa-arvon kysymystä ei voi näissä vaaleissa ohittaa, vaan meidän ehdokkaiden on pakko ottaa kantaa siihen, mitä aiomme tasa-arvon puolesta tehdä. Kun entistä useampi ehdokas tekee feministisen vaalilupauksen, voimme toivoa, että pian on entistä parempi aika olla feministi. 

 

Kirjoitus pohjautuu FemActin Feministisessä talviriehassa naistenpäivän aattona 7.3.2015 pitämääni puheenvuoroon.