lauantai 6. syyskuuta 2014

Maahanmuuttajan lastenvaunut ja muita kertomuksia

Viimeisen viikon aikana keskustelu harkinnanvaraisesta toimeentulotuesta on räjähtänyt käsiin. Keskustelu lähti paisumaan kokoomuslaisen kansanedustajan ja Espoon Kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtajan levittämistä perättömistä väitteistä, jonka mukaan jotkut kansanryhmät saisivat toisia enemmän harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi lastenvaunuihin. Vaikka väitteet todistettiin vääriksi, legendat jäivät elämään. Lastenvaunuja työntävät maahanmuuttajat ovat joutuneet kohtaamaan haukkumista, nimittelyä ja vaunujensa valokuvaamista.

Itä-Helsingissä 7 vuotta sosiaalityötä tehneen työntekijän näkökulmasta keskustelu on ollut absurdia ja surullista. En ole koskaan työssäni kohdannut näitä kokoomusedustajan mainitsemia "kulttuureja", joissa käytetyt lastenvaunut eivät kelpaisi, vaikka olen tavannut ihmisiä kymmenistä erilaisista taustoista. En ollut edes törmännyt lastenvaunuja koskeviin ennakkoluuloihin ja urbaaneihin legendoihin ennen viime viikkoa. Sen sijaan olin kyllä kuullut väitteitä, että joko maahanmuuttajat, päihteiden käyttäjät tai nuoret vetelehtijät saavat sossusta mitä ikinä vain haluavat ja keksivät pyytää. Omasta kokemuksestani ja lainsäädännön tuntemuksesta tiedän, että nämä väitteet ovat perättömiä.

Julkinen keskustelu toimeentulotuesta on muuttunut paljon siitä, kun aloitin työn toimeentulotuen parissa. Vuonna 2007 ajat olivat vielä hyvät. Vaikka sosiaalitoimiston asiakkaisiin on ennenkin kohdistunut ennakkoluuloja, toimeentulotuen julkinen ruotiminen on viime vuosina lähtenyt käsistä. muuallakin etsitään syntipukkeja. Sossu-tatujen ja myyttisten lastenvaunupröystäilijöiden tuominen julkiseen keskusteluun vaikuttaa tarkoitushakuiselta toiminnalta, jonka päämääränä on kiristää sosiaaliturvalainsäädäntöä.
Yhä useampi joutuu taloudellisesti tiukkoina aikoina turvautumaan toimeentulotukeen, mutta nurinkurisesti ihmisten toimeentulotukiasiakkaisiin kohdistuvat ennakkoluulot ovat samaan aikaan vahvistuneet. Yksittäisten toimeentulotukiasiakkaiden elämäntarinoita nostetaan esiin muka edustavina tapauksina, tai niin kuin nyt, levitetään perättömiä ennakkoluuloja. Tämä ei ole vain suomalainen ilmiö:

Toimeentulotukiasiakasta on helppo syyttää, kun asiat eivät suju. Yhteiskunnan ongelmat eivät kuitenkaan ole lähtöisin kenenkään lastenvaunujen merkistä. Täydentävän eli harkinnanvaraisen toimeentulotuen osuus toimeentulotukimenoista Suomessa oli vuonna 2012 vain 7,7 prosenttia. Toimeentulotukimenojen kasvu johtuu yksinkertaisesti siitä, että hakijoiden määrä kasvaa: Helsingissä asiakastalouksien määrä kasvoi 2 236 taloudella vuodesta 2012 vuoteen 2013, ja suunta on edelleen ylöspäin.

Miksi ihmiset joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen? Työttömyyden kasvu on suurin selittäjä. Kun ansiosidonnainen loppuu, ihminen päätyy perusturvalle. Erityisesti Helsingissä se ei riitä elämiseen: Kelan etuudet eivät juuri koskaan riitä vuokran maksuun, kun vuokrat nousevat huimaa tahtia. Kun vuokra on korkea, perustoimeentulotuen tarve syntyy, ja suuri osa harkinnanvaraisesta tuestakin kuluu vuokravakuuksiin ja vuokrarästeihin. Lastenvaunujen vahtaamisen sijaan voisi kysyä, onko oikein, että kunnan rahat päätyvät voittoa tavoittelevien vuokranantajien taskuun.

Teen työtä, josta monella on mielipide. Myönnän harkinnanvaraista eli täydentävää toimeentulotukea, henkilön tai perheen erityisistä tarpeista tai olosuhteista johtuviin menoihin. Erityisenä tarpeena tai olosuhteena voidaan pitää "esimerkiksi pitkäaikaista toimeentulotuen saamista, pitkäaikaista tai vaikeaa sairautta sekä lasten harrastustoimintaan liittyviä erityisiä tarpeita" (Laki toimeentulotuesta, 2. luku, 7c §). Kun harkinnanvaraista tukea hakee ja myöntää ihminen, olisi lapsellista väittää, että minkäänlaisia eroja päätöksentekijöiden välillä ei olisi. Joku voi nähdä erityisen tärkeänä lapsiperheiden tukemisen, toista voi koskettaa yksinäisen vanhuksen hätä. Kyseessä on kuitenkin ammattitaitoon perustuva toiminta, jota työntekijöiden esimiehet valvovat. Kukaan ei voi myönnellä tukea miten haluaa ilman, että asiaan puututtaisiin ja että toiminnalla olisi seuraamuksia.

Työntekijän haastavana tehtävänä on tasapainoilla yksilöllisen tarpeen ja asiakaskunnan tasapuolisen kohtelun välimaastossa. Eettisten tuntosarvien on oltava herkillä molempiin suuntiin. Jos myönnän tukea, tuenko asiakasta kohti hyvää elämää vai ylläpidänkö vaikeaa tilannetta? Tuen myöntäminen tai myöntämättä jättäminen ei saa perustua siihen, onko asiakas kiukkuinen vai ystävällinen, vaan arvioon asiakkaan todellisesta tarpeesta. Arvio vaatii osaamista, tietoa ja eettistä silmää, eikä sitä voida hoitaa huutoäänestyksellä verkkokeskustelussa.