torstai 13. maaliskuuta 2014

Helsinki toimeentulotuen kipurajoilla

Helsingissä toimeentulotukea käsitellään kymmenessä palvelupisteessä. Vaikka keskimäärin käsittely on onnistunut vaaditussa seitsemässä arkipäivässä, on kaupungissa alueita, joilla käsittely ei ole onnistunut lain vaatiman aikarajan puitteissa. Joissain toimipisteissä ollaan lisäksi oltu hyvin lähellä aikarajan ylittämistä. Ruuhkaantunut käsittelytilanne johti sosiaali- ja terveysvirastossa viime vuonna ohjeistukseen kaikkien ammattiryhmien yhteisvastuullisuudesta toimeentulotuen käsittelyssä. Tällä tarkoitetaan sitä, että sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien työpanosta käytetään purkamaan ruuhkautunutta etuuskäsittelyjonoa. Etuuskäsittelyn riittävä resursointi mahdollistaisi aikuissosiaalityön ja sosiaaliohjauksen keskittymisen toimeentulotukipäätösten tekemisen sijaan välittömään asiakastyöhön, kuten lähisuhdeväkivallan uhrien auttamiseen, syrjäytettävien nuorten tapaamisiin ja pitkäaikaistyöttömien aktivointiin.

Toimeentulotuessa tehdään lähiaikoina suuria rakenteellisia muutoksia. Helsingissä otetaan käyttöön toimeentulotuen sähköinen asiointi ja toteutetaan Kelan kanssa kuntakokeilu. Toimista voi jatkossa olla apua ruuhkautuneeseen tilanteeseen. Sähköisen asioinnin käyttöönottokokeilun yhteydessä käsittelyjonot ovat kuitenkin pidentyneet. Ainakin alkuvaiheessa työntekijät joutuvat käyttämään vanhaa ja uutta käsittelyjärjestelmää rinnakkain, mikä hidastaa käsittelyä.

Tilanteeseen puuttumiseksi tein eilisessä valtuustossa talousarvioaloitteen. Minä ja 30 muuta valtuutettua eri puolueista esitimme, että kaupunki osoittaa lainmukaisen käsittelyajan turvaamiseksi toimeentulotuen etuuskäsittelyyn vuodelle 2015 määräaikaisen lisäresurssin siksi aikaa, kunnes sähköisen asioinnin ja kuntakokeilun vaikutukset ovat nähtävissä, ja varaa tätä varten vuoden 2015 budjettiin tarvittavat määrärahat.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Uskalla nähdä väkivalta

Naistenpäivänä mietin asiaa, joka koskettaa läheisesti melkein joka toista suomalaisnaista. Väkivaltaa.

Sosiaalityöntekijänä olen kuullut sanottavan, että väkivallasta puhuessa pitää olla varovainen. Jos joltakulta kysyy, onko tämä kohdannut väkivaltaa, voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa uhrille uuden trauman. Ei pitäisi avata keskustelua, jos ei osaa viedä sitä kunnialla loppuun. Tämä näkemys ei esiinny vain sosiaalityöntekijöiden keskuudessa, vaan myös monet terveydenhuollon ammattilaiset ja muut kansalaiset ajattelevat näin.

Ajatus on hyvää tarkoittava, enkä epäile ollenkaan, etteikö taustalla ole todellinen tarkoitus suojella väkivallan uhria enemmältä kärsimykseltä. Ajattele
mattomat kommentit ja syyllistäminen, jota väkivallan uhrit voivat joutua auttamisjärjestelmässä kohtaamaan, voivat pahentaa uhrin tilannetta. En kuitenkaan ole samaa mieltä väittämän kanssa, että väkivaltaa ei voi ottaa puheeksi kuin siihen erikoistunut ammatti-ihminen. Pidän tätä väittämää jopa vaarallisena.

Tuoreen tutkimuksen mukaan 47 prosenttia suomalaisnaisista on kokenut väkivaltaa. Joka kymmenes suomalainen on kokenut väkivaltaa viimeisen vuoden sisällä. Kyse ei ole pienestä ongelmasta tai harvinaisesta asiasta. Kun sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaan, lääkäri potilaan tai kerrostaloasukas naapurinsa, tilastollisesti joka kymmenes heistä on äskettäin ollut osallinen väkivaltatilanteessa. Väkivallasta puhuminen voi tehdä kipeää. Kiireen painaessa päälle voi tuntua siltä, että vaikeiden kysymyksien esittämiselle ei löydy aikaa. Kun huoli tai epäilys herää, sitä ei kuitenkaan tulisi työntää sivuun. Jos kukaan ei koskaan ota asiaa puheeksi, kukaan ei myöskään koskaan auta.

Olin viime vuonna osallisena keskustelussa, jossa sosiaalialan ammattilaiset ja sosiaalipalveluiden asiakkaat keskustelivat väkivallan puheeksi ottamisesta. Tulimme lopputulokseen, että väkivalta kannattaa aina ottaa puheeksi, jos epäilys herää. Väkivallan uhrin voi olla vaikea puhua kokemuksistaan tai ymmärtää tapahtunutta. Jos toinen henkilö huomaa väkivallan ja ottaa sen puheeksi kysyvästi ja avoimin mielin, ei väittäen tai syyttäen, se auttaa väkivallan uhria näkemään tilanteensa uudessa valossa ja kannustaa häntä hakemaan apua.

Väkivallan tunnistaminen ja siitä puhuminen ei yksinään riitä. Väkivallan kokijat ja tekijät tarvitsevat tukea palvelujärjestelmältä. Kunnat tai valtio eivät ole vielä ottaneet rooliansa väkivallan vastaisessa työssä tarpeeksi vakavasti. Silti jokainen meistä voi päättää, mitä tekee seuraavan kerran, kun väkivalta tulee arjessamme vastaan, kun näemme tai kuulemme jotain, mitä emme ehkä haluaisi. Uskallammeko nähdä väkivallan?