tiistai 15. lokakuuta 2013

Toimeentulotuella eläminen on selviytymistä


Viime viikolla heräsi keskustelu siitä, saako toimeentulotuen hakija olla tyytyväinen tilanteeseensa. Monet ovat ilmoittaneet, että heidän oikeustajuaan loukkaa, että joku saattaa saada rahaa tekemättä mitään. Tähän on vastattu esimerkiksi vertaamalla veronkierron monikertaisia kustannuksia toimeentulotuen käyttöön. Haluan tuoda esiin muutaman ajatuksen toimeentulotukityötä tehneen sosiaalityöntekijän näkökulmasta.

Pelko siitä, että toimeentulotuen hakijat viettäisivät tyytyväisinä kissanpäiviä, on turha. Kun ihminen hakee toimeentulotukea, on tilanteessa yleensä läsnä monta erilaista ongelmaa, joista pienin ei ole murhe siitä, miten käytettävissä olevilla rahoilla voi selvitä. 477,5 euroa kuukaudessa voi jonkun mielestä kuulostaa paljolta, mutta monet elävät tällä tai pienemmällä summalla vuosikausia ilman minkäänlaista toivoa paremmasta. Jos puhelin hajoaa tai koira pitää viedä eläinlääkäriin, vaihtoehtoina ovat usein leipäjono tai kuukausien velkakierteeseen vievä pikavippi. Energia menee jokapäiväisestä elämästä selviytymiseen. Sosiaalityöllä voidaan tukea ihmisiä koulutukseen, kuntoutukseen tai työhön, joiden kautta myös taloudellinen tilanne voi helpottaa. Reitti ei kuitenkaan välttämättä ole helppo eikä pitkittyneisiin tilanteisiin löydy salamaratkaisuja.

Oma kokemukseni tukee sosiaalityön tutkimustuloksia, joiden mukaan luottamus on ehkä tärkein tekijä onnistuneessa sosiaalityön asiakassuhteessa. Jotta minkäänlaiseen pysyvään muutokseen voidaan tukea, asiakkaan on voitava luottaa työntekijän arvostelukykyyn. Luottamus on kaksisuuntainen asia - suhde ei toimi silloinkaan, jos työntekijä ei luota asiakkaaseen. Puheet tyytyväisistä tuilla makalijoista ovat loukkaavia niitä tuhansia ihmisiä kohtaan, jotka yrittävät selvitä toimeentulotuella päivästä toiseen ja uskoa samalla parempaan tulevaisuuteen. Puheet myös nakertavat yhteiskunnallista luottamusta. Jos marginaalisen väärinkäytön pelossa sosiaalityötä ohjataan entisestään kohti valvontaa ja kontrollia, tuhotaan luottamus työntekijän ja asiakkaan välillä.

Mitä sitten voitaisiin tehdä? Asiakkaat tietävät, että sosiaalialan ammattilaisen tapaamiselle on vaikea päästä. Toimeentulotukiasiakkaiden määrä on viime vuosina lisääntynyt räjähdysmäisesti, mutta työntekijöiden määrä on pysynyt samana. Jos halutaan, että asiakkaita tuetaan muutokseen, vähimmäisvaatimus on se, että työntekijällä on mahdollisuus edes tavata asiakkaansa. Suunta on kuitenkin ollut päinvastainen: sosiaalityöntekijöitä on ohjattu tekemään lakisääteisiä toimeentulotukipäätöksiä ja tapaamiset on saatettu jopa kieltää. Tilannetta ei voida enää ratkaista vippaskonstein. Nyt tarvitaan lisää työntekijöitä.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kaartin lasaretin kohtalo

Olin eilen Hietalahden Kaartin lasaretin korttelin kaavakuulemistilaisuudessa. Alueelta halutaan purkaa kaksi 1800-luvun puutaloa hotellihankkeen tieltä. Mielipiteitä suunnitelmasta kerätään 14.10.2013 saakka. Elisessä tilaisuudessa oli paikalla paljon lähialueen asukkaita ja suhtautuminen hankkeeseen oli pääosin kriittistä.

Keskustelin tilaisuudessa kaupunkisuunnitteluviraston henkilökunnan ja hankkeesta vastaavan Lujatalon edustajan kanssa. Keskustelun perusteella puutalojen huono kunto ei vaikuta olevan perimmäinen syy purkuhaluihin, vaikka paljon kunnostamista taloissa varmasti onkin. Tontille on edellisessä 1980-luvun kaavamuutoksessa annettu lisää rakennusoikeutta, joka ei täyty, jos talot suojellaan nykyisellä paikallaan. Rakennuttajan intressissä on saada tontille maksimimäärä kerrosneliöitä. Jos puutalot puretaan, uudisrakennukselle jää 3300 m2 rakennusoikeutta, mikä tarkoittaa 4-5-kerroksista hotellirakennusta. Uudisrakennuksen tuotoilla kustannettaisiin sitten muiden rakennusten entisöimiset. Kerrosneliöt on rakennuttajan näkökulmasta jostakin saatava ja ne saadaan helpoiten purkamalla puutalot, joita ei ole suojeltu. Taustalla on jonkinlainen yhteisymmärrys Museoviraston kanssa, joka ei ole lähtenyt suojelemaan näitä rakennuksia, jotta muiden rakennusten suojeluun löytyisi rahaa.

Käytettävissä olevista puutalojen kuntoarvioista ei kaupunkisuunnitteluviraston henkilökunnan mukaan voi päätellä muuta kuin että kunnostaminen olisi mahdollista, mutta maksaisi paljon. Virastossa on myötämielisyyttä rakennusten siirtämiseen perustuvalle säilyttämisratkaisulle, mutta paikallaan pysyvä suojeluratkaisu ei ilmeisesti ole suotava juuri sen takia, että se ei mahdollista täyttä rakennusoikeutta. Tyypillisesti kaupunki ei ole lähtenyt rakennusoikeutta tonteilla laskemaan, mutta paikalla olevat keskustelijat toivat esiin kompromissivaihtoehtoja. Tontti kuuluu valtiolle, joten esimerkiksi rakennusoikeuden vaihtoa kaupungin ja valtion välillä jollakin toisella tontilla voisi harkita.

Kysymyksiä, joita minulle tilaisuudessa heräsi:

Onko todella niin, että hotellitoiminta tontilla ei ole kannattavaa ilman 4-5-kerroksista uudisrakennusta, vai voisiko joku hotellitoimija suostua tähän?

Voisiko kaupunki teettää puurakennuksista oman virallisen kuntotutkimuksen, josta saataisiin oikea tieto rakennusten kunnostettavuudesta ja kuluista?

Voisiko puutalot suojella ja hyödyntää, vaikkapa Hietalahden hallin yhteydessä?

Voisiko kaupunki olla aktiivisempi suojeluratkaisun löytämisessä, eikä heittää palloa yksin kuntalaisille? Nyt kuntalaisia on pyydetty esittämään oma-aloitteisesti suojelua edistävät ideat mahdollisine rahoituksineen.