lauantai 6. syyskuuta 2014

Maahanmuuttajan lastenvaunut ja muita kertomuksia

Vimeisen viikon aikana keskustelu harkinnanvaraisesta toimeentulotuesta on räjähtänyt käsiin. Keskustelu lähti paisumaan kokoomuslaisen kansanedustajan ja Espoon Kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtajan levittämistä perättömistä väitteistä, jonka mukaan jotkut kansanryhmät saisivat toisia enemmän harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi lastenvaunuihin. Vaikka väitteet todistettiin vääriksi, legendat jäivät elämään. Lastenvaunuja työntävät maahanmuuttajat ovat joutuneet kohtaamaan haukkumista, nimittelyä ja vaunujensa valokuvaamista.

Itä-Helsingissä 7 vuotta sosiaalityötä tehneen työntekijän näkökulmasta keskustelu on ollut absurdia ja surullista. En ole koskaan työssäni kohdannut näitä kokoomusedustajan mainitsemia "kulttuureja", joissa käytetyt lastenvaunut eivät kelpaisi, vaikka olen tavannut ihmisiä kymmenistä erilaisista taustoista. En ollut edes törmännyt lastenvaunuja koskeviin ennakkoluuloihin ja urbaaneihin legendoihin ennen viime viikkoa. Sen sijaan olin kyllä kuullut väitteitä, että joko maahanmuuttajat, päihteiden käyttäjät tai nuoret vetelehtijät saavat sossusta mitä ikinä vain haluavat ja keksivät pyytää. Omasta kokemuksestani ja lainsäädännön tuntemuksesta tiedän, että nämä väitteet ovat perättömiä.

Julkinen keskustelu toimeentulotuesta on muuttunut paljon siitä, kun aloitin työn toimeentulotuen parissa. Vuonna 2007 ajat olivat vielä hyvät. Vaikka sosiaalitoimiston asiakkaisiin on ennenkin kohdistunut ennakkoluuloja, toimeentulotuen julkinen ruotiminen on viime vuosina lähtenyt käsistä. Yhä useampi joutuu taloudellisesti tiukkoina aikoina turvautumaan toimeentulotukeen, mutta nurinkurisesti ihmisten toimeentulotukiasiakkaisiin kohdistuvat ennakkoluulot ovat samaan aikaan vahvistuneet. Yksittäisten toimeentulotukiasiakkaiden elämäntarinoita nostetaan esiin muka edustavina tapauksina, tai niin kuin nyt, levitetään perättömiä ennakkoluuloja. Tämä ei ole vain suomalainen ilmiö: muuallakin etsitään syntipukkeja. Sossu-tatujen ja myyttisten lastenvaunupröystäilijöiden tuominen julkiseen keskusteluun vaikuttaa tarkoitushakuiselta toiminnalta, jonka päämääränä on kiristää sosiaaliturvalainsäädäntöä.

Toimeentulotukiasiakasta on helppo syyttää, kun asiat eivät suju. Yhteiskunnan ongelmat eivät kuitenkaan ole lähtöisin kenenkään lastenvaunujen merkistä. Täydentävän eli harkinnanvaraisen toimeentulotuen osuus toimeentulotukimenoista Suomessa oli vuonna 2012 vain 7,7 prosenttia. Toimeentulotukimenojen kasvu johtuu yksinkertaisesti siitä, että hakijoiden määrä kasvaa: Helsingissä asiakastalouksien määrä kasvoi 2 236 taloudella vuodesta 2012 vuoteen 2013, ja suunta on edelleen ylöspäin.

Miksi ihmiset joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen? Työttömyyden kasvu on suurin selittäjä. Kun ansiosidonnainen loppuu, ihminen päätyy perusturvalle. Erityisesti Helsingissä se ei riitä elämiseen: Kelan etuudet eivät juuri koskaan riitä vuokran maksuun, kun vuokrat nousevat huimaa tahtia. Kun vuokra on korkea, perustoimeentulotuen tarve syntyy, ja suuri osa harkinnanvaraisesta tuestakin kuluu vuokravakuuksiin ja vuokrarästeihin. Lastenvaunujen vahtaamisen sijaan voisi kysyä, onko oikein, että kunnan rahat päätyvät voittoa tavoittelevien vuokranantajien taskuun.

Teen työtä, josta monella on mielipide. Myönnän harkinnanvaraista eli täydentävää toimeentulotukea, henkilön tai perheen erityisistä tarpeista tai olosuhteista johtuviin menoihin. Erityisenä tarpeena tai olosuhteena voidaan pitää "esimerkiksi pitkäaikaista toimeentulotuen saamista, pitkäaikaista tai vaikeaa sairautta sekä lasten harrastustoimintaan liittyviä erityisiä tarpeita" (Laki toimeentulotuesta, 2. luku, 7c §). Kun harkinnanvaraista tukea hakee ja myöntää ihminen, olisi lapsellista väittää, että minkäänlaisia eroja päätöksentekijöiden välillä ei olisi. Joku voi nähdä erityisen tärkeänä lapsiperheiden tukemisen, toista voi koskettaa yksinäisen vanhuksen hätä. Kyseessä on kuitenkin ammattitaitoon perustuva toiminta, jota työntekijöiden esimiehet valvovat. Kukaan ei voi myönnellä tukea miten haluaa ilman, että asiaan puututtaisiin ja että toiminnalla olisi seuraamuksia.

Työntekijän haastavana tehtävänä on tasapainoilla yksilöllisen tarpeen ja asiakaskunnan tasapuolisen kohtelun välimaastossa. Eettisten tuntosarvien on oltava herkillä molempiin suuntiin. Jos myönnän tukea, tuenko asiakasta kohti hyvää elämää vai ylläpidänkö vaikeaa tilannetta? Tuen myöntäminen tai myöntämättä jättäminen ei saa perustua siihen, onko asiakas kiukkuinen vai ystävällinen, vaan arvioon asiakkaan todellisesta tarpeesta. Arvio vaatii osaamista, tietoa ja eettistä silmää, eikä sitä voida hoitaa huutoäänestyksellä verkkokeskustelussa.

maanantai 18. elokuuta 2014

Kouluruoan jakelu etenee Helsingissä

Ylijääneen kouluruoan jakelua tai myyntiä on kokeiltu monessa kaupungissa hyvällä menestyksellä. Viime vuoden marraskuussa tein yhteistyössä Leo Straniuksen kanssa aloitteen kouluruoan jakelu- tai myyntikokeilusta Helsingissä. Aloite kulki verkkaisesti kaupungin rattaissa, mutta keväällä valtuusto päätti valmistella kouluruokakokeilun 30.9.2014 mennessä.

Kouluruoan hyödyntäminen on herättänyt kiinnostusta ja olen saanut paljon kyselyitä siitä, missä vaiheessa mennään. Vihdoin asiasta on tihkunut lisätietoa: Helsinki suunnittelee, että ruokaa tarjotaan noudettavaksi yhden koulun keittiöstä vapaaehtoiselle taholle. Kokeilu on tarkoitus aloittaa loppusyksyn aikana.

On hienoa, että kokeilu saadaan vihdoin käyntiin. Helsingin kokoinen kaupunki heittää roskiin valtavan määrän kouluruokaa. Resurssien viisas käyttö edellyttää, että kokeilun edetessä Helsinki pyrkii kaikin keinoin laajentamaan ja vakiinnuttamaan kouluruoan jakelukäytäntöä.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Helsinki toimeentulotuen kipurajoilla

Helsingissä toimeentulotukea käsitellään kymmenessä palvelupisteessä. Vaikka keskimäärin käsittely on onnistunut vaaditussa seitsemässä arkipäivässä, on kaupungissa alueita, joilla käsittely ei ole onnistunut lain vaatiman aikarajan puitteissa. Joissain toimipisteissä ollaan lisäksi oltu hyvin lähellä aikarajan ylittämistä. Ruuhkaantunut käsittelytilanne johti sosiaali- ja terveysvirastossa viime vuonna ohjeistukseen kaikkien ammattiryhmien yhteisvastuullisuudesta toimeentulotuen käsittelyssä. Tällä tarkoitetaan sitä, että sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien työpanosta käytetään purkamaan ruuhkautunutta etuuskäsittelyjonoa. Etuuskäsittelyn riittävä resursointi mahdollistaisi aikuissosiaalityön ja sosiaaliohjauksen keskittymisen toimeentulotukipäätösten tekemisen sijaan välittömään asiakastyöhön, kuten lähisuhdeväkivallan uhrien auttamiseen, syrjäytettävien nuorten tapaamisiin ja pitkäaikaistyöttömien aktivointiin.

Toimeentulotuessa tehdään lähiaikoina suuria rakenteellisia muutoksia. Helsingissä otetaan käyttöön toimeentulotuen sähköinen asiointi ja toteutetaan Kelan kanssa kuntakokeilu. Toimista voi jatkossa olla apua ruuhkautuneeseen tilanteeseen. Sähköisen asioinnin käyttöönottokokeilun yhteydessä käsittelyjonot ovat kuitenkin pidentyneet. Ainakin alkuvaiheessa työntekijät joutuvat käyttämään vanhaa ja uutta käsittelyjärjestelmää rinnakkain, mikä hidastaa käsittelyä.

Tilanteeseen puuttumiseksi tein eilisessä valtuustossa talousarvioaloitteen. Minä ja 30 muuta valtuutettua eri puolueista esitimme, että kaupunki osoittaa lainmukaisen käsittelyajan turvaamiseksi toimeentulotuen etuuskäsittelyyn vuodelle 2015 määräaikaisen lisäresurssin siksi aikaa, kunnes sähköisen asioinnin ja kuntakokeilun vaikutukset ovat nähtävissä, ja varaa tätä varten vuoden 2015 budjettiin tarvittavat määrärahat.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Uskalla nähdä väkivalta

Naistenpäivänä mietin asiaa, joka koskettaa läheisesti melkein joka toista suomalaisnaista. Väkivaltaa.

Sosiaalityöntekijänä olen kuullut sanottavan, että väkivallasta puhuessa pitää olla varovainen. Jos joltakulta kysyy, onko tämä kohdannut väkivaltaa, voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa uhrille uuden trauman. Ei pitäisi avata keskustelua, jos ei osaa viedä sitä kunnialla loppuun. Tämä näkemys ei esiinny vain sosiaalityöntekijöiden keskuudessa, vaan myös monet terveydenhuollon ammattilaiset ja muut kansalaiset ajattelevat näin.

Ajatus on hyvää tarkoittava, enkä epäile ollenkaan, etteikö taustalla ole todellinen tarkoitus suojella väkivallan uhria enemmältä kärsimykseltä. Ajattelemattomat kommentit ja syyllistäminen, jota väkivallan uhrit voivat joutua auttamisjärjestelmässä kohtaamaan, voivat pahentaa uhrin tilannetta. En kuitenkaan ole samaa mieltä väittämän kanssa, että väkivaltaa ei voi ottaa puheeksi kuin siihen erikoistunut ammatti-ihminen. Pidän tätä väittämää jopa vaarallisena.

Tuoreen tutkimuksen mukaan 47 prosenttia suomalaisnaisista on kokenut väkivaltaa. Joka kymmenes suomalainen on kokenut väkivaltaa viimeisen vuoden sisällä. Kyse ei ole pienestä ongelmasta tai harvinaisesta asiasta. Kun sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaan, lääkäri potilaan tai kerrostaloasukas naapurinsa, tilastollisesti joka kymmenes heistä on äskettäin ollut osallinen väkivaltatilanteessa. Väkivallasta puhuminen voi tehdä kipeää. Kiireen painaessa päälle voi tuntua siltä, että vaikeiden kysymyksien esittämiselle ei löydy aikaa. Kun huoli tai epäilys herää, sitä ei kuitenkaan tulisi työntää sivuun. Jos kukaan ei koskaan ota asiaa puheeksi, kukaan ei myöskään koskaan auta.

Olin viime vuonna osallisena keskustelussa, jossa sosiaalialan ammattilaiset ja sosiaalipalveluiden asiakkaat keskustelivat väkivallan puheeksi ottamisesta. Tulimme lopputulokseen, että väkivalta kannattaa aina ottaa puheeksi, jos epäilys herää. Väkivallan uhrin voi olla vaikea puhua kokemuksistaan tai ymmärtää tapahtunutta. Jos toinen henkilö huomaa väkivallan ja ottaa sen puheeksi kysyvästi ja avoimin mielin, ei väittäen tai syyttäen, se auttaa väkivallan uhria näkemään tilanteensa uudessa valossa ja kannustaa häntä hakemaan apua.

Väkivallan tunnistaminen ja siitä puhuminen ei yksinään riitä. Väkivallan kokijat ja tekijät tarvitsevat tukea palvelujärjestelmältä. Kunnat tai valtio eivät ole vielä ottaneet rooliansa väkivallan vastaisessa työssä tarpeeksi vakavasti. Silti jokainen meistä voi päättää, mitä tekee seuraavan kerran, kun väkivalta tulee arjessamme vastaan, kun näemme tai kuulemme jotain, mitä emme ehkä haluaisi. Uskallammeko nähdä väkivallan?

maanantai 23. joulukuuta 2013

Vuosi 2013: politiikkaa ja tietotekniikkaa

Tulin vuosi sitten kunnallispolitiikkaan täysin uutena. Vuoden 2013 olen ollut Helsingin kaupunginvaltuuston varavaltuutettu ja rakennuslautakunnan jäsen. Olen lukenut valtavan määrän esityslistoja sekä käynyt monia avartavia keskusteluja valtuustosalissa ja lautakunnan kokoushuoneessa. Olen perehtynyt Helsingin sosiaali- ja terveysasioihin, kaavoitukseen, rakentamiseen ja tietojärjestelmäosaamiseen. Olen myös käynyt kiperiä keskusteluja kaupungin budjetista. Vuottani voi tarkastella lukujenkin valossa: olen varavaltuutettuna ollut läsnä kolmessatoista kaupunginvaltuuston kokouksessa ja jättänyt neljä valtuustoaloitetta, koskien muun muassa toimeentulotuen käsittelypäivien julkaisua kaupungin verkkosivuilla. Aloitteeni johdosta julkaisu pyritään toteuttamaan, mikäli tämä onnistuu kohtuullisilla kustannuksilla.

Valtuustokeskusteluja voi seurata verkosta, mutta lautakuntatyöskentely ei ole samalla tavalla julkista. Rakennuslautakunta, jonka jäsen olen, on tämän vuoden aikana myöntänyt rakennusluvat Helsingissä aloitetuille suurille rakennushankkeille, käsitellyt rakentamiseen liittyviä valituksia ja antanut luvan purkaa joitakin helsinkiläisille tuttuja, huonoon kuntoon päässeitä rakennuksia. Omasta näkökulmastani erityisen kiinnostavia olivat lisäksi tietojärjestelmä- eli IT-hankintoja koskevat lautakunnassa käydyt keskustelut.

Rakennusvalvontavirastossa keskeytettiin keväällä epäonnistunut IT-hankintaprosessi. Huhtikuussa ilmoitettiin, että kahden järjestelmän integraatiohanke FactaAhjo tullaan hautaamaan miltei kolme vuotta kestäneen suunnittelun jälkeen. Toinen järjestelmätoimittajista oli ilmoittanut, että järjestelmän toimittaminen tulisi olemaan paljon kallimpaa kuin suunnittelun aiemmissa vaiheissa oli kaavailtu. Rakennusvalvontavirasto ja keskushallinto sopivat keskenään keväällä 2013, että hankkeesta luovutaan ja sähköisiä palveluita kehitetään toiselta pohjalta.

Pyysin heti huhtikuussa selvityksiä haudatun hankkeen aiheuttamista kustannuksista ja vastineeksi saadusta palvelusta. Sain tiedon, että hankkeeseen oli kulutettu 411 000 euroa. Pyydettyäni useampaan otteeseen tarkempia selvityksiä sain lopulta elokuussa tarkan selvityksen tilatuista palveluista. Tyhjentävää selitystä sille, mikä hankkeessa lopulta meni pieleen, ei ole saatavilla. Vaikutelmakseni kuitenkin jäi, että prosessiin oli osallisena monia tahoja, jotka tahtoivat kaikki viedä hanketta omiin suuntiinsa. Yhteisen ratkaisun löytyminen vaikeutui.

Sähköisen lupapalvelun kehittäminen on nyt aloitettu uudelleen. Hankkeeseen on tilattu konsultti määrittelemään vaatimuksia uudelle järjestelmälle. Virastossa ja lautakunnassa on kevään jälkeen valpastuttu IT-hankinnoissa: kun tällä kertaa pyysimme hankkeesta lisäselvityksiä, saimme kysymyksiimme perusteelliset vastaukset. Hankkeesta vastaavat virkamiehet tulivat pitämään meille hanke-esittelyn. Kävimme lautakunnassa perinpohjaisen keskustelun uudesta hankkeesta ja siihen liittyvistä riskeistä. Esitin lautakunnassa toiveen, että kaupunginhallituksen uusi tietotekniikkajaosto voisi ottaa kantaa uuden järjestelmän hankintaan. Lisäksi tulisi huomioida järjestelmän hyödynnettävyys pitkällä tähtäimellä ja testata järjestelmän käytettävyyttä ennen käyttöönottoa.

Kaupungin IT-hankintaosaamista on puitu julkisuudessa paljon. Puhutaan toimittajaloukusta, johon jouduttuaaan kaupunki joutuu tilaamaan kaiken jatkokehittämisen samalta toimittajalta hinnasta (tai laadusta) riippumatta. Jotta loukuista voitaisiin päästä pois, tulisi poliitikkojen laajamittaisesti valpastua IT-hankintoja koskevassa päätöksenteossa. Tarvitaan myös hyvää yhteistyötä hankintoja valmistelevien virkamiesten kanssa. Ilokseni voin todeta, että rakennuslautakunta on saavuttanut vuoden 2013 aikana tämän etapin, vaikka haasteita IT-hankinnoissa jatkossakin varmasti riittää. Poliitikkojen tulee keskustella tietojärjestelmistä, yhtä lailla kuin mistä tahansa muista kaupunkilaisille tärkeistä asioista.

Hyvää joulua ja uutta vuotta toivottaen,

Petra

torstai 7. marraskuuta 2013

Punavihreillä kokeiluilla kohti energiatehokkuutta

Muiden hyvistä käytännöistä oppiminen ja niiden soveltaminen on hyvä tapa tehdä kunnallispolitiikkaa. Syksyn aikana minä ja Vihreiden kaupungivaltuutettu Leo Stranius luimme lehdistä energiatehokkaista kokeiluista Vantaan, Jyväskylän ja Rovaniemen kouluissa. Näiden innoittamina teimme eilisessä valtuustossa yhdessä kaksi energian ja resurssien säästämiseen tähtäävää aloitetta: ylijääneen kouluruoan kokeiluluontoisesta myymisestä tai jakamisesta sekä koulujen ja muiden kaupungin tilojen energiansäästötoimien kohdentamisesta. Valtuusto lähti innolla mukaan kokeilujen tukemiseen - Leon aloitteen allekirjoitti 85 kaupunginvaltuutetusta huikeat 68 valtuutettua, minun aloitteeni 56 valtuutettua. Näin suuret allekirjoittajamäärät ovat harvinaisia. Alla aloitteemme. Pyrimme jatkossakin siihen, että ekotehokkaiden kokeilujen kulttuuri saa Helsingissä jalansijaa.

VALTUUSTOALOITE YLIJÄÄNEEN KOULURUOAN KOKEILULUONTOISESTA MYYMISESTÄ TAI JAKAMISESTA

Suomessa tuhlataan vuosittain yli 400 miljoonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa. Myös koulujen keittiöissä jää ruokaa yli, koska ruokaa joudutaan valmistamaan varmuuden vuoksi niin paljon, ettei se lopu kesken. Jyväskylässä Vaajakummun koulussa tehtiin kokeilu, jossa ylijäämäruokaa myytiin edulliseen hintaan lähialueen asukkaille. Pieni 1,5 euron maksu kattoi kaikki ylimääräisen ruokailijan aiheuttamat kulut. Ylijääneen ruoan myynti vähensi kaatopaikkajätettä. Osa lähiseudun asukkaista sai mahdollisuuden nauttia edullista ja terveellistä ruokaa ja eri-ikäisten asukkaiden kanssakäyminen lisääntyi, kun seudun perheet ja vanhukset lähtivät kotoaan kouluaterialle. Kokeilu sujui niin hyvin, että Jyväskylän kaupunki päätti jatkaa toimintaa ja harkitsee sen laajentamista muihin kouluihin. Myös Rovaniemellä on hyödynnetty koulujen ylijäämäruokaa jakamalla sitä maksutta alueen eläkeläisille.

Helsingin kaupungin arvoihin kuuluvat taloudellisuus ja ekologisuus. Ylijäämäruoan hyödyntäminen on resurssien viisasta käyttöä, joka voi vaikuttaa positiivisesti myös asukkaiden kanssakäymiseen ja hyvinvointiin. Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämme, että myös Helsingissä otettaisiin käyttöön ylijääneen kouluruoan myynti- tai jakelukokeilu, josta saatujen kokemusten perusteella voitaisiin selvittää toiminnan laajempaa soveltuvuutta Helsinkiin.

Petra Malin (vas) ja Leo Stranius (vihr)


VALTUUSTOALOITE KOULUJEN JA MUIDEN KAUPUNGIN TILOJEN ENERGIANSÄÄSTÖTOIMIEN KOHDENTAMISESTA

Vantaan kouluissa säästettiin 280 000 euroa vuodessa 15 koulun omilla energiasäästötoimilla (Helsingin Sanomat 14.10.2013). Koulut ovat saaneet osan säästyneistä rahoista itselleen.

Myös seitsemässä helsinkiläiskoulussa on alkanut EU-kokeilu, jossa pyritään kahdeksan prosentin energiansäästöön. Koulut saavat itselleen puolet mahdollisesta säästösummasta.

Toinen puoli säästöistä voitaisiin ohjata esimerkiksi ylimääräiseen energiansäästörahastoon, josta jaettaisiin halpakorkoista lainaa asukkaille ja yrityksille hakemusten perusteella energiaa säästäviin ja taloudellisesti kannattaviin hankkeisiin sekä tukea kaupungin omille asuin- ja palvelukiinteistöille hakemusten perusteella. Lainat ja korot maksettaisiin kaupungille takaisin niillä kustannussäästöillä, joita hankkeet tuovat.

Kaupunginvaltuusto on hyväksymässään strategiaohjelmassa vuosille 2013-2016 sopinut mm. seuraavaa:
- ”Käynnistetään uusiutuvan energian käyttöön ja tuotantoon sekä energiatehokkuuteen liittyviä kokeiluja.”
- ”Koko Helsingin hiilidioksidipäästöjä vähennetään 30 % vuoteen 2020 mennessä vuoden 1990 tasosta.”

Me aloitteen allekirjoittaneet valtuutetut esitämme, että kokeilua, jossa toimijat saavat puolet mahdollisesta säästösummasta, laajennetaan koulujen lisäksi myös muihin kaupungin kiinteistöihin, esimerkiksi päiväkoteihin, liikuntatiloihin ja muihin toimitiloihin.

Leo Stranius (vihr) ja Petra Malin (vas)

tiistai 15. lokakuuta 2013

Toimeentulotuella eläminen on selviytymistä


Viime viikolla heräsi keskustelu siitä, saako toimeentulotuen hakija olla tyytyväinen tilanteeseensa. Monet ovat ilmoittaneet, että heidän oikeustajuaan loukkaa, että joku saattaa saada rahaa tekemättä mitään. Tähän on vastattu esimerkiksi vertaamalla veronkierron monikertaisia kustannuksia toimeentulotuen käyttöön. Haluan tuoda esiin muutaman ajatuksen toimeentulotukityötä tehneen sosiaalityöntekijän näkökulmasta.

Pelko siitä, että toimeentulotuen hakijat viettäisivät tyytyväisinä kissanpäiviä, on turha. Kun ihminen hakee toimeentulotukea, on tilanteessa yleensä läsnä monta erilaista ongelmaa, joista pienin ei ole murhe siitä, miten käytettävissä olevilla rahoilla voi selvitä. 477,5 euroa kuukaudessa voi jonkun mielestä kuulostaa paljolta, mutta monet elävät tällä tai pienemmällä summalla vuosikausia ilman minkäänlaista toivoa paremmasta. Jos puhelin hajoaa tai koira pitää viedä eläinlääkäriin, vaihtoehtoina ovat usein leipäjono tai kuukausien velkakierteeseen vievä pikavippi. Energia menee jokapäiväisestä elämästä selviytymiseen. Sosiaalityöllä voidaan tukea ihmisiä koulutukseen, kuntoutukseen tai työhön, joiden kautta myös taloudellinen tilanne voi helpottaa. Reitti ei kuitenkaan välttämättä ole helppo eikä pitkittyneisiin tilanteisiin löydy salamaratkaisuja.

Oma kokemukseni tukee sosiaalityön tutkimustuloksia, joiden mukaan luottamus on ehkä tärkein tekijä onnistuneessa sosiaalityön asiakassuhteessa. Jotta minkäänlaiseen pysyvään muutokseen voidaan tukea, asiakkaan on voitava luottaa työntekijän arvostelukykyyn. Luottamus on kaksisuuntainen asia - suhde ei toimi silloinkaan, jos työntekijä ei luota asiakkaaseen. Puheet tyytyväisistä tuilla makalijoista ovat loukkaavia niitä tuhansia ihmisiä kohtaan, jotka yrittävät selvitä toimeentulotuella päivästä toiseen ja uskoa samalla parempaan tulevaisuuteen. Puheet myös nakertavat yhteiskunnallista luottamusta. Jos marginaalisen väärinkäytön pelossa sosiaalityötä ohjataan entisestään kohti valvontaa ja kontrollia, tuhotaan luottamus työntekijän ja asiakkaan välillä.

Mitä sitten voitaisiin tehdä? Asiakkaat tietävät, että sosiaalialan ammattilaisen tapaamiselle on vaikea päästä. Toimeentulotukiasiakkaiden määrä on viime vuosina lisääntynyt räjähdysmäisesti, mutta työntekijöiden määrä on pysynyt samana. Jos halutaan, että asiakkaita tuetaan muutokseen, vähimmäisvaatimus on se, että työntekijällä on mahdollisuus edes tavata asiakkaansa. Suunta on kuitenkin ollut päinvastainen: sosiaalityöntekijöitä on ohjattu tekemään lakisääteisiä toimeentulotukipäätöksiä ja tapaamiset on saatettu jopa kieltää. Tilannetta ei voida enää ratkaista vippaskonstein. Nyt tarvitaan lisää työntekijöitä.