keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Lisää katutaidetta Helsinkiin

Tein tänään valtuustossa aloitteen katutaiteesta. Katutaide eli rakennusten seiniin tai esimerkiksi muureihin tai alikulkutunneleihin maalattu taide on taidemuotona helposti saavutettavaa ja kaikkien ulottuvilla olevaa. Sillä voidaan luoda kaupunginosalle omaa identiteettiä tai lisätä kaupunginosien kiinnostavuutta esimerkiksi turismin näkökulmasta.

Monissa Euroopan kaupungeissa katutaide on nähty positiivisena lisänä kaupunkikuvaan ja joissakin kaupunginosissa katutaiteen tekemiseen kannustetaan. Esimerkiksi Rooma on alkanut elävöittää lähiöitä ja teollisuusalueita katutaiteella. Roomassa alueen asukkailla on myös ollut mahdollista osallistua alueensa katutaideteosten suunnitteluun yhdessä katutaiteilijoiden kanssa. Myös Vantaalla on lähdetty kehittämän Myyrmäen kaupunginosaa katutaiteen erityisalueena.
Esitin aloitteessani, että Helsinki edistäisi katutaiteen tekemistä esimerkiksi valitsemalla katutaiteen pilottialueen, jossa alueen asukkaat saisivat yhdessä katutaiteilijoiden kanssa suunnitella alueelle katutaideteoksia. Yksi tapa rahoittaa toiminta voisi olla lähiörahasto.  Uusilla alueilla on saatu hyviä kokemuksia taideteoksiin käytettävästä prosenttiperiaateesta. Asiassa voitaisiin myös tehdä yhteistyötä nuorisoasiainkeskuksen kanssa. Katutaide tekee kaupungista hauskemman.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Pahantekijät

Olen nähnyt erään miehen Rautatieasemalla esittelemässä sukupuolielintään ohikulkeville naisille. Toisen miehen olen nähnyt seuraavan naisia metrossa. Sama mies on pyrkinyt minunkin viereeni istumaan, koskettelemaan ja kuiskailemaan törkeyksiä. Kolmas mies on kumartunut bussissa lattianrajaan katsoakseen hameeni alle. Neljäs mies on kadulla ohimennen käynyt minuun kiinni.

Näitä kaikkia miehiä yhdistää ainakin kaksi asiaa: he ovat valkoihoisia suomalaisia miehiä.

Tuliko mieleen, että kaikkien suomalaisten valkoihoisten miesten tulisi nyt irtisanoutua näistä teoista? Hassua sinänsä, ei minullekaan tullut. En nähnyt valkoihoisia suomalaisia, näin vain ahdistelijan. Arvelisin sen johtuvan siitä, että olen valkoihoinen suomalainen.

Ihmiset ovat ennakkoluuloisia ja pelkäävät sitä, mikä on heille vierasta. Kun jotain pahaa tapahtuu, pahantekijä halutaan nähdä poikkeavana, erilaisena, mahdollisimman kaukaisena itsestä. Ulkomaalaisena, eri uskontokunnan edustajana, eri näköisenä. Jos näin ei tehtäisi, pitäisi myöntää, että pahaa tekevät yhtä lailla omat sukulaisemme, työkaverimme, ystävämme, lapsemme. Että auttavaan puhelimeen soittaa teinityttö, jonka on raiskannut poikaystävä, joka näyttää pellavapäiseltä enkeliltä.

Mutta eikö enää saa puhua pahasta, jos sitä tekee maahanmuuttajataustainen ihminen? Hyssytelläänkö Suomessa rasismin pelossa? Jos näin tehdään, se on yllättävää, koska juuri nyt iso osa julkista keskustelua koskee maahanmuuttajien tai maahanmuuttajataustaisten tekemiä rikoksia. Otsikoihin pääsee erilaisuus, ei samanlaisuus.

Suomella ei ole ylpeiltävää siinä, kuinka paljon täällä naisiin kohdistuu väkivaltaa. Naisten oikeuksien puolustajille lähetetyt raiskausuhkaukset tulevat lähes poikkeuksetta suomalaisilta miehiltä. Seksuaalisen väkivallan näkeminen toisiin kulttuureihin kuuluvana ei lisää yhdenkään naisen turvallisuutta, vaan aiheuttaa rasismia ja epäluottamusta.

Nyt on rasismin vastainen viikko, huomenna tasa-arvon päivä. Tekemistä riittää.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Taidetta ei voi kahlita


Mikä on taiteen merkitys, kysyi Nuoren Voiman Liitto poliitikoille suunnatussa Taide 2015 -kampanjassa. Vastasin:

"Taiteen merkitys on sen kyky saada meidät näkemään asioita uudesta näkökulmasta ja uudella tavalla. Taide tuo lähelle toisen kokemuksen ja tavan hahmottaa maailmaa. Taide luo ymmärrystä ilmiöistä, jotka ovat meille vieraita.

Taide tuo helpotusta, mutta nostaa myös esiin epämukavia totuuksia. Sen kautta voi ilmaista asioita, joita on muuten mahdoton ilmaista. Taide on syvästi inhimillistä ja elintärkeää."

Ehkä ajastamme kertoo jotain se, että taiteen merkitystä pitää määritellä. Suomalaisessakin politiikassa on kuultu puheenvuoroja taiteen roolista ja taiteelle asetetuista kriteereistä, jotka sopisivat paremmin totalistaristisiin yhteiskuntiin.

Taiteen roolia vaikeiden asioiden ilmaisijana, auktoriteettien kyseenalaistajana ja rajojen rikkojana ei voi korostaa liikaa. Kun sana ei ole ollut vapaa, taiteilijat ovat löytäneet keinot kertoa totuuksia. Taiteen avulla on kerrottu, millaista on olla syrjitty tai ulkopuolinen, asua aivan toisella puolella maailmaa tai ehkä vain toisella puolella kaupunkia. Taide saa havahtumaan moniin asioihin voimakkaammin kuin yksikään uutinen tai tilasto. Olen oppinut lähisuhdeväkivallan kokemuksesta Åsa Grennvallin sarjakuva-albumista Seitsemäs kerros (Sjunde våningen, 2003) ehkä enemmän kuin yhdestäkään asiaa koskevasta luennosta. Taidetta ei voi kahlita eikä sen arvoa kytkeä yhdenkään puolueen määritelmiin siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Taide tuottaa hyvinvointia, mutta on itsessään arvokasta.

Taidetta ei kuitenkaan synny tyhjiössä eikä ilman tukea. Taiteilijoilla tulee olla mahdollisuus toimeentuloon ja tarvittaessa myös sosiaaliturvaan. Perustulo toimisi tässä hyvänä pohjana, apurahoilla ja toiminnasta saaduilla tuloilla täydennettynä. Ammatillisen taiteenteon lisäksi on paljon ruohonjuuritason kulttuuria, jossa tekijät saavat elantonsa jostain muualta, mutta jota ilman kulttuurikenttä olisi huomattavasti köyhempi. Jotta erilaiset taiteen muodot voivat jatkossa hyvin, tarvitaan tiloja taiteen tekemiseen, edullisia mahdollisuuksia harrastamiseen, taideaineita tuntikehyksiin ja julkista tukea niin kirjastoille kuin lähiöfestareillekin.

Tämäkin eduskuntavaalikampanja on saanut tuekseen suuren panoksen taiteentekijöiltä: valokuvaajilta, sarjakuvantekijöiltä, kirjoittajilta ja muusikoilta. Järjestän tämän viikon torstaina 19.3.2014 vaalibileet We Got Beefissä (Iso-Roobertinkatu 21). Luvassa on ainakin viisi esiintyjää: Iida Umpikuja, Juuke 77, Klasu, Tuukka Terho ja Muun muassa Juha Pekka Tapani Heikkinen. Tervetuloa mukaan nauttimaan ruohonjuuritason kulttuurielämyksistä!

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Hyvä ja huono aika olla feministi


Olen feministi. Feministi minusta tuli kaksikymppisenä, kun pohdin koulutusvalintojani, ihmissuhteitani, sitä, millaista oli nuorena naisena kävellä kadulla. Kun törmäsin feministiseen ajatteluun ja huomasin, että en ollut yksin ja että muilla oli samanlaisia kokemuksia kuin minulla, sain siitä valtavasti voimaa. Tunsin, että asioita voi muuttaa.

Juuri nyt on yhtä aikaa huono ja hyvä aika olla feministi. Huono sen vuoksi, että konservatiiviset arvot nostavat politiikassa päätään. Helsingin Sanomien vaalikoneessa ehdokkaita pyydettiin ottamaan kantaa väitteeseen: perinteiset arvot kuten koti, uskonto ja isänmaa - muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle. On huolestuttavaa, että monet ehdokkaista vastasivat kyllä, mutta on ehkä yhtä huolestuttavaa, että otetaan annettuna, että nämä olisivat yleisesti jaetut suomalaiset perinteiset arvot. Yksiä ainoita perinteisiä suomalaisia arvoja ei ole, mutta jos yhteistä maaperää haetaan kuvitteelliseen menneeseen katsomisesta ja erilaisuuden halveksunnasta, olemme hakoteillä. 


Huono aika on myös siinä mielessä, että eri poliittiset puolueet ovat ottaneet julkisten palveluiden leikkaamisen tavoitteekseen. Julkinen sektori on tasa-arvon paras ystävä. Kun julkisista palveluista leikataan, samalla toivotaan, että perheet ja läheiset ottaisivat suuremman vastuun esimerkiksi lasten ja vanhusten hoivasta. Ääneen lausumaton vaatimus on, että naiset palaisivat kotiin ja ottaisivat hoivavastuun. Julkisten palveluiden työntekijät ovat usein pienipalkkaisia naisia, mutta leikkauksien tasa-arvovaikutuksista ei juurikaan puhuta päätöksenteossa. Feministiset vaalilupaukseni ovat lupaus toimia oikeudenmukaisemman ja yhdenvertaisemman yhteiskunnan puolesta ja taistella osiaali- ja terveyspalveluiden leikkauksia vastaan. 

 

Silti on sanottava, että on hyvä aika olla feministi. Näissä vaaleissa feminismi ja feministiset teemat ovat päässeet esille aivan uudella tavalla. Sukupuolten tasa-arvon kysymystä ei voi näissä vaaleissa ohittaa, vaan meidän ehdokkaiden on pakko ottaa kantaa siihen, mitä aiomme tasa-arvon puolesta tehdä. Kun entistä useampi ehdokas tekee feministisen vaalilupauksen, voimme toivoa, että pian on entistä parempi aika olla feministi. 

 

Kirjoitus pohjautuu FemActin Feministisessä talviriehassa naistenpäivän aattona 7.3.2015 pitämääni puheenvuoroon.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Asuntoja, kiitos

Ylen uusi Kioski-uutispalvelu on tarttunut äärimmäisen tärkeään asiaan - asunnottomuuteen. Tilannetta tarkastellaan yksittäisen asunnottoman nuoren kautta ja yritetään saada hänelle asunto. Hyvä, jos asunnottomuudelle kasvot antamalla saadaan asialle sen ansaitsemaa huomiota ja ennen kaikkea aikaan konkreettisia toimia asunnottomuuden ratkaisemiseksi.

Asuntoministeri Piia Viitanen ilmoitti aikovansa perustaa heti pikatyöryhmän ja esitti kolme kysymystä siitä, miten asiaa voitaisiin lähteä ratkaisemaan. Sosiaalityöntekijän näkökulmasta ministerin sinänsä varmasti hyvää tarkoittava reaktio herätti lähinnä vaikutelman, ettei hänellä ole kovin hyvää käsitystä nykytilanteesta. Ministeri kysyy: Olisiko hyvä, että nuorella olisi yksi vastuuhenkilö, joka tietäisi nuoren kokonaistilanteen, ja voiko yhteiskunta auttaa nuoria vuokratakuiden ja vuokrarästien kanssa? Kyllä ja kyllä, ja näin jo monessa tapauksessa onkin. Usealla asunnottomalla nuorella on jo sosiaalityöntekijä, jolla on tiedossa hänen tilanteensa. Toimeentulotukea on jo mahdollista hakea vuokravakuuteen ja vuokrarästeihin.

Sosiaalityöntekijän työssäni olen lähes päivittäin vastannut puheluihin, joissa pyydetään apua asunnon, erityisesti kaupungin asunnon saamisessa. Soittajat kertovat, että he ovat olleet jo kuukausikaupalla asuntojonossa, he asustelevat kaverin nurkissa tai heillä ei ole asuntoa ollenkaan, tai he asuvat kotona, mutta siellä on riitaista, tai he ovat saaneet äskettäin ilmoituksen häädöstä. Kaikille soittajille joudun sanomaan samat sanat: sosiaalityöntekijällä ei ole valitettavasti vaikutusvaltaa asunnon saamiseen. Voin antaa neuvontaa ja ohjausta, tarjota maksusitoumusta kohtuuhintaiseen yksityisten markkinoiden vuokravakuuteen jos omat rahat eivät siihen riitä, mutta siinä kaikki. Mahdolliset sosiaalityöntekijän yhteydenotot eri vuokranantajiin ovat turhia elleivät jopa vahingollisia: sosiaalitoimen asiakkuutta ei useinkaan pidetä suosituksena vuokralaista valittaessa. Kaupungin asuntotoimistosta on todettu, että aikuissosiaalityön työntekijöiden tekemiä lausuntoja ei lueta. Yhtä asiaa korostan asuntoa hakeville soittajille yli kaiken: asunnonhakua ei saa jättää kaupungin asunnon saamisen varaan. Viimeisen seitsemän vuoden aikana asiakkaistani vain kaksi tai kolme on saanut kaupungin asunnon. Muistikuvani mukaan kukaan heistä ei ole ollut yksinäinen asunnoton.

Nämä puhelut ovat hyvin turhauttavia sekä minulle että soittajalle. Se, että asunnottomuuteen on niin vaikea puuttua työssä, on ollut varmasti yksi suurimpia syitä siihen, miksi olen lähtenyt mukaan politiikkaan. Työntekijänä en voi auttaa asunnottomia ihmisiä tarpeeksi. On yritettävä jotain muuta kautta.

Tänään Kioski-palvelussa julkaistiin teksti "Taisteluni sossun kanssa", jossa toimittaja hämmästelee aivan oikeutetusti asunnottoman nuoren vaikeutta löytää oikeaa asiointipaikkaa. Sosiaali- ja terveystoimen internetsivut eivät ole selkeät eikä oikean työntekijän tavoittaminen ole helppoa. Helsingissä oli ennen asunnottomien sosiaalipalveluiden yksikkö, jonne kaikki asunnottomat saattoivat hakeutua. Yksikkö lakkautettiin 1.1.2010, perusteluna, että asunnottomien asioinnin tulisi olla mahdollisimman normaalia eikä leimaavaa. Useat työntekijät vastustivat muutosta. Asunnottomat hakeutuvat nykyään eri toimipisteisiin suhteellisen monimutkaisen jakautumisperiaatteen mukaan, jota työntekijöidenkin on välillä vaikea tulkita.

Artikkelissa myös pohditaan sosiaalitoimen puhelinajan (arkisin klo 9-10) hankaluutta asiakkaiden kannalta ja harmitellaan vastuutyöntekijän poissaoloa toimittajan soittopäivänä. Myös monet työntekijät ovat tuoneet esiin puhelinajan hankaluuden asiakkaiden kannalta, mutta saaneet vastauksen, että muutos olisi teknisesti liian hankala toteuttaa ja puhelinajan on oltava koko kaupungissa sama. Työntekijöiden lyhyisiin poissaoloihin ei palkata sosiaali- ja terveystoimessa sijaisia. Aikuissosiaalityöntekijöille ei ole myöskään palkattu useampaan vuoteen kesäsijaisia, jolloin monesta piiristä on puuttunut työntekijä kuukauden ajan. Asiakasmäärät ovat lisääntyneet roimasti, työntekijöiden määrä ei.

Helsingissä on tilastojen mukaan tällä hetkellä noin 3500 asunnotonta. Tämän lisäksi ovat ne asunnottomat, joiden asunnottomuus ei tilastoidu, esimerkiksi kaverin tai vanhempien luona kirjoilla olevat. Asunto ensin -periaatteella on purettu asuntoloita ja rakennettu tilapäisiä asumisyksiköitä. Tämä on auttanut vähentämään pitkäaikaisasunnottomien määrää, mutta muutoksella on ollut hintansa: jonotusajat asumisyksiköihin ovat tällä hetkellä keskimäärin vuoden mittaisia. Asuntolahuoneeseen pääsi ennen nopeallakin aikataululla.

Viestini asuntoministerille ja asunnottomuudesta kirjoittaville on tämä: työryhmät ja vastuuhenkilöt eivät auta ratkaisemaan asunnottomuutta. Asunnot auttavat. Tarvitaan paljon enemmän kaupungin asuntoja, pieniä asuntoja, yhteisasumisratkaisuja, sosiaalista asumista, jonne ovat tervetulleita myös ihmiset, joilla ei ole luottotietoja tai työpaikkaa. Yleishyödyllisiksi itseään kutsuvien vuokranantajien tulisi tarjota asuntoja asunnottomille. Tarvitaan tottakai myös lisää resursseja sosiaalityöhön, helposti tavoitettavia palveluita ja toimiva keskusteluyhteys vuokranantajien ja sosiaalipalveluiden välille. Ilman asuntoja paraskin neuvonta ja ohjaus on kuitenkin turhaa. Asunnottomuuden ratkaiseminen ei ole byrokraattinen kysymys, vaan poliittinen, ja meidän poliitikkojen on löydettävä keinot asuntojen rakentamiseen.

torstai 8. tammikuuta 2015

Muutama sana sananvapaudesta

Eilisen Charlie Hebdo -lehteen kohdistuneen terroriteon jälkeen on ollut vaikea löytää sanoja tapahtuneelle. Monet ovat esittäneet viisaita puheenvuoroja ja toivoneet, että väkivalta ei synnyttäisi lisää väkivaltaa. Toiset ovat lähteneet keräilemään poliittisia irtopisteitä ja julistamaan olleensa aina oikeassa maahanmuuton vaaroista. Välillä tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Ehkä pahuuden edessä voisi olla myös sanaton ja hiljaa.

Yhtäkkiä huomasin ajattelevani: ehkä tämä on aihe, jota ei kannata lähteä kommentoimaan julkisesti, ettei joudu maalitauluksi.

Tämä ajatus pysäytti minut ajattelemaan sananvapautta laajemminkin. Alkusyksystä kirjoitin maahanmuuttajien lastenvaunuihin kohdistuneesta kohusta blogikirjoituksen, jota on luettu enemmän kuin mitään muuta kirjoittamaani blogitekstiä. Teksti herätti paitsi kiinnostusta, myös aggressioita. Sain erilaisin painokelvottomin sanakääntein täytettyjä sähköpostiviestejä ja minua kehotettiin "lopettamaan hyvän sään aikana".

Kuten maahanmuutosta paljon keskustelevat tietävät, monet muut joutuvat vastaanottamaan vielä pahempia loukkauksia ja uhkauksia. Kun sanat "islam" tai "maahanmuutto" mainitaan, sosiaalisen median profiilit ja sähköposti täyttyvät vihaisesta viestitulvasta, jonka perusteella voisi luulla, että suurin osa internetin käyttäjistä pelkää ja vihaa muslimeja ja maahanmuuttajia. Hiljainen enemmistö ei ehdi mukaan, kun ennakkoluuloinen vähemmistö huutaa. Kaikki eivät jaksa tätä, vaan vaikenevat.

Kun kolme terroristia hyökkäsi lehden toimitukseen, heidän tarkoituksensa oli varmaankin herättää pelkoa, levittää kuvaa islamista väkivallan uskontona ja kasvattaa juopaa muslimien ja muita vakaumuksia tunnustavien välillä. Mikä on niiden toimijoiden tarkoitus, jotka nyt hyrisevät tyytyväisyydestä vaatiessaan sotaa islamia vastaan?

tiistai 18. marraskuuta 2014

09 100 23 on tarpeellinen palvelu

Tänään vahvistuneen tiedon mukaan pääkaupunkiseudun kunnat ovat lakkauttamassa 09 100 23-terveysneuvontapuhelinpalvelun ensi vuonna. Puhelinpalveluun on voinut soittaa ympäri vuorokauden kysyäkseen terveyspalveluista tai saadakseen hoito-ohjeita. Palvelu on ollut tärkeä monille kuntalaisille, mutta erityisesti lapsiperheet ja vanhukset ovat voineet konsultoida kokeneita terveydenhoitajia oireista ja hoidon tarpeesta. Olen myös sosiaalityöntekijän ominaisuudessa voinut ottaa numeroon yhteyttä helposti ja nopeasti, jos olen ollut huolissani asiakkaan terveydentilasta, ja olen saanut asiantuntevat neuvot.

Helsingin oli vielä muutama viikko sitten tarkoitus jatkaa palvelua ensi vuonna ottaen se kunnan omaksi toiminnaksi, kun muut pääkaupunkiseudun kunnat vetäytyivät ulkoa tilattavasta palvelusta. Nyt kelkka on kääntynyt ja palvelu aiotaan lopettaa. Samaan aikaan myös Helsingin kaupungin oma, netissä ja kasvokkain toiminut sosiaali- ja terveyspalvelujen neuvonta aiotaan lakkauttaa. Taustalla ovat ensi vuoden budjetin yhteydessä sovitut säästöt virastojen hallinnosta. Koska kunnallisveroprosenttia ei haluttu nostaa edes hyvin maltillisesti, lisäykset esimerkiksi opetustoimen puolelle rahoitettiin osittain hallintoon kohdistuvilla leikkauksilla. Viime vuoden alussa sosiaali- ja terveysviraston hallintoon tehtiin jo niin suuret leikkaukset, että leikattavaa ei enää juuri ole. Neuvontapalvelut sijaitsevat sosiaali- ja terveysvirastossa hallinnon osastolla, joten hallinnon leikkaukset iskivätkin suoraan asiakaspalveluun.

Hallinnosta säästäminen on ollut monen kestävyysvajetta umpeen kurovan poliitikon iskulause. Kansalaisia pyydetään ilmiantamaan turhia virkamiehiä ja byrokraatteja haukutaan joukolla virkaintoisiksi turhan säätelijöiksi. Virkamiehiä vihatessa usein unohtuu, että hallinnolla on ihan oikeita palveluiden tuottamista helpottavia tehtäviä. Jos tehtäviä ei hoideta hallinnon puolella, tehtävät valuvat asiakastyötä tekeville ja kuluttavat asiakastyöhön käytettyä aikaa. Hallinnon puolella voitaisiin myös paneutua palveluiden kehittämiseen tai tuottaa tietoa nykyisten palveluiden toimivuudesta. Kun hallinto leikataan pois, kehittämistyö jää tekemättä.

Sosiaali- ja terveysneuvonnan lakkauttamisessa on kyse klassisesta hölmöläisen peiton jatkamisesta. Kun puhelinpalvelua ei ole, turhat käynnit päivystyksessä lisääntyvät ja toisaalta tarpeellisen hoidon saaminen voi viivästyä ja hoitokustannukset voivat lisääntyä. Yhteistyökumppanien työaika kuluu linjoilla roikkuessa ja oikeaa vastuutahoa etsiskellessä. Neuvontapalveluiden kustannukset ovat sosiaali- ja terveysviraston budjetissa karkkirahaa, mutta palvelun lakkauttamisesta aiheutuvat kulut voivat nousta hyvinkin suuriksi. Lopullista poliittista päätöstä ei lakkauttamisesta ole tehty, joten vielä on toivoa, että lakkauttamisen seuraukset voidaan ymmärtää ja päätös perua.

Sosiaali- ja terveysviraston motto on "Tulit juuri oikeaan paikkaan. Kuinka voin auttaa?" Kun sama virasto lakkauttaa neuvontapalvelunsa, tulee motosta vitsi.